Hän seisoi yksin yhteen hitsattujen putkien takana ja kuunteli hiljaisuutta.

Kello oli kolme, mutta yö ei ollut pimeä. Sibeliuksenpuistossa valo jäi leijumaan puiden ja teräsputkien väliin sellaisena hämärän vaaleana kesäyönä, jossa mikään ei peity kokonaan eikä mikään näy kunnolla. Koivujen lehdet kiilsivät kosteina. Kallion pinta hengitti yön viileyttä. Jostain Mechelininkadun suunnalta kantautui yksittäisen auton moottorin hetkellinen ääni, ja sitten kuului vain tuulen vinkuna metallisissa putkissa — ohut ääni, joka ei ollut musiikkia eikä aivan meluakaan. Hän seisoi monumentin varjossa ja kuunteli sitä kuin jotakin, kuin se olisi soitettu vain hänelle.

Hän kiersi monumentin ja pysähtyi pronssisten kasvojen eteen. Sibeliuksen pää lepäsi kalliolla muutaman metrin päässä putkista. Kasvot olivat raskaat, silmät ummessa ja suu suljettuna. Ne olivat kasvot, jotka olivat päättäneet olla puhumatta.

Hän ymmärsi sitä.

Hän tiesi tarkalleen, missä kohtaa puistoa seisoi. Hän oli laskenut askeleet monta kertaa — kadulta puiston laidalle oli sata metriä, siitä monumentille viisikymmentä, monumentilta koilliseen viisitoista. Viisitoista metriä siihen kohtaan, jossa alppiruusut kasvoivat niin tiheiksi, että aikuinen mies katosi niihin kokonaan. Hän oli valinnut paikan erittäin huolellisesti.

Hän oli kävellyt sen reitin eilen illalla, toissailtana ja sitä edellisenä. Joka kerta hän oli laskenut askeleet uudelleen, vaikka tiesi ne ulkoa, mutta laskeminen oli hänen tapansa pitää asiat järjestyksessä.

Nyt hän seisoi monumentin varjossa ja odotti. Taskussaan hän tunsi pienen, hopeanvärisen, pyöreän esineen. Se oli äidin vanhasta takista leikattu nappi. Sen reunassa oli naarmu, joka muistutti vanhasta ompelukoneesta — merkki ajasta, joka oli jäänyt kauas taakse. Hän pyöritti sitä sormissaan ja tunsi jokaisen kolhun, jokaisen kuluman, ja tiesi, mitä sillä tekisi.

Joku saapuisi aamulla tänne, löytäisi miehen pensaikosta ja soittaisi hätänumeroon. Ja jossain vaiheessa, kun poliisi tutkisi paikkaa, ruumista ja kaikkea, mitä ruumiista jäi jäljelle, joku saattaisi huomata myös napin. Se oli mahdollista, hän mietti. Se oli jopa todennäköistä, jos osasi katsoa oikeasta kohdasta.

Hän katsoi vielä kerran pronssisia kasvoja. Ne olivat suljetut, raskaat ja yksinäiset. Ne eivät pyytäneet mitään eivätkä antaneet mitään anteeksi. Niissä ei ollut vihaa eikä rakkautta, niistä näkyi vain päätös.

Hän ymmärsi sitä.

Sitten hän kääntyi ja käveli pois. Askeleet olivat pehmeät nurmikolla. Kun hän oli viidenkymmenen metrin päässä, hän pysähtyi ja katsoi vielä kerran taakseen. Putket kohosivat yötaivasta vasten kuin jäätynyt huuto, ja pronssinen pää lepäsi niiden vierellä, kasvot alaspäin, kuin mies, joka oli päättänyt olla näkemättä.

Aamulla joku löytäisi hänet. Ja se joku ei olisi hän.

Hän kuuli mielessään sanat: kosto on Jumalan asia. Hän hymyili hiljaa; Jumala ei ollut nyt paikalla, mutta hän oli.